Ieodo

Kaikki on sinistä.
Taivas ja meri
ovat viilenneet samaan sävyyn.
Rannan kuivat oksat
makaavat toisiinsa kietoutuneina
aivan maata vasten.
Koko elämän tuulet
ovat jääneet niiden ruumiisiin.
Kaukana keskellä merta
yksinäinen kalliosaari
kelluu pienenä pisteenä,
ulottumattomissa.
Tätä voisi kutsua
maisemaksi.
Mutta tuuli on liian lähellä
siihen.
Huomaamatta vaatteen helma liikahtaa
ja hengitys viilenee.
Katsoja
ei seiso kehyksen ulkopuolella.
Hän on jo astunut
märkien oksien väliin.
Fūdo, paikan ilmasto ja luonne,
ei ole jotakin kaukaa katsottavaa.

Se on sen keskellä seisomista,
saman tuulen kohtaamista
ja yhdessä viilenemistä.
Saari on yhä kaukana.
Mutta tuuli
on jo täällä.