Kaipaus

Kuivan ruohon värisen illan alla
ihminen ja hevonen nojaavat toisiinsa
ja katsovat taivaanrannan päähän.
Pitkät hengenvedot ja lyhyet huokaukset
sekoittuvat samaan ilmaan.
Sitä, joka lähti taivaanrannan taakse,
ei enää näy.
Mutta se, mitä ei näy,
ei siksi katoa muistista.
Loittoneva vene
sitoo yhteen tämän ja tuon paikan,
tämän päivän ja ikuisuuden.
Kaipaus on ehkä
hiljaista aikaa,
jolloin lähtenyt pidetään pystyssä sydämessä
ja häntä vartioidaan yhdessä.

Hiljaisuudessa
ilta kirkastuu.