Tie kotiin

Mustan taivaan alla valkoinen tuuli pyyhkii peltojen yli. Kuivan ruohon väristä tietä pitkin kulkevat nainen ja hevonen, kallistuneina kuin yksi ruumis. Nainen kantaa mulheobeokia, Jejun vesiruukkua, ja hevonen seuraa vaiti hänen vierellään. Tuuli repii vaatteista ja pyyhkii tien jalkojen alta, mutta ne kaksi eivät pysähdy. Kaukana olkikattoinen talo. Pieni ja himmeä, mutta paikka, johon palata, on vielä olemassa. Paluutie ei ole tie, jota kuljetaan tuulen tyynnyttyä. Se on väsyneelläkin ruumiilla kulkemista kohti kotia, loppuun asti. Tie jatkuu kuin katkeamaisillaan, ja nainen ja hevonen palaavat sitä ohutta viivaa pitkin.

Vaikka kodin valo on vielä kaukana, jo sen suuntaan kulkeminen saa askeleet jatkumaan.