Varis ja minä

Makaan maassa ja lasken kaiken painon käsistäni. Elettyjen päivien väsymyksen, väärin valittujen teiden katumuksen. Varis katsoo minua hiljaa ylhäältä. Sen mustassa silmässä ei ole tuomiota eikä kysymystä. Maailma kysyy minulta yhä uudelleen, kuka olen, mutta varis ei kysy. Se vain pysyy vierelläni, etten ole yksin. Kun katson kauan, alan muistuttaa varista, ja varis alkaa muistuttaa minua. Samalla maalla katsomme samaa taivasta. Vaikka aurinko laskee, mieli käy hiukan kevyemmäksi. Tuntea toistensa yksinäisyys puhumatta. Se on variksen ja minun keskustelumme.

Pysyä toisen vierellä kyselemättä. Ihmisellekin se on vaikeinta ja se, josta tuntee suurinta kiitollisuutta.