Äiti ja kala

Myyntipöydällä neljä kalaa. Ne lepäävät siinä kuin meren lahja. Äiti ja lapsi ovat vaiti. He vajoavat kumpikin omiin ajatuksiinsa. He istuvat vierekkäin, mutta ovat kaksi pientä saarta. He odottavat asiakasta, joka ei tule. Äidin sydämeen tihkuu huoli. Lapsen silmät seuraavat venettä kaukana, taivaanrannan päässä. Sen viivan takana on isä. Vene lepää vedellä. Keskellä leveää merta se on vielä yksi pieni saari. Myös isä on vaiti. Hän vetää verkkoa, ja vetää taas. Tuuli puhaltaa ilman suuntaa. Silti hän ei päästä irti airosta. Nuo neljä kalaa ovat lähteneet hänen käsistään ja lepäävät nyt tällä puolen, maalla. Se yksi ateria on tämän päivän syy. Äkkiä hän nostaa päänsä. Taivaanrannan päässä epäselvä piste. Hän ei näe sitä, mutta hän tietää. Siellä on hänen vaimonsa, siellä on hänen lapsensa. Samalla hetkellä tämän puolen lapsikin katsoo tuota viivaa. Kaksi katsetta kohtaa samalla viivalla. He eivät tiedä sitä toisistaan. Taivaanranta on näiden kahden välinen etäisyys, viiva, jota ei voi saavuttaa mutta joka ei katkea. Tällä puolen äiti seuraa venettä, toisella puolen isä seuraa maata. Näkemättä toisiaan he katsovat samaa viivaa. Kalat ovat vaiti. Mutta ne kantavat mukanaan syvän meren tarinaa. Isän hikeä, perheen ateriaa, kotiinpaluun hetkeä. Mitä pidemmäksi hiljaisuus käy, sitä syvemmäksi käy odotus. Myyntipöydän edessä, pienellä paikalla, kuluu perheen päivä. Kunnes jonkun askeleet pysähtyvät, kuluu tämäkin päivä, niin.