Tuuli

Minä tulin ensin.

Ennen kuin ihmisen jalanjälki painui tähän maahan, kuljin jo mustien kivien yli.

Kauan sitä ennen, kerrotaan, eräs nainen ylitti meren kantaen maata sylissään. Kun hän istuutui ja hengitti ulos, vuori kohosi. Hänen kadottuaan vain minä jäin.

Siitä lähtien olen virrannut tämän maan yllä. Ennen ponien syntymää tunsin niiden harjojen suunnan. Ennen varisten huutoa tunsin niiden äänen varjon. Ennen kuin kuiva ruoho sai kaiken eletyn aikansa värin, olin sen vierellä.

Sitten eräänä päivänä mies palasi, sauvaan nojaten, hartiat kumarassa, selkä merelle päin.

En toivottanut häntä tervetulleeksi. Vedin vain hänen vaatteensa helmasta ja vavahdutin hänen siveltimensä kärkeä.

Kaukaa tullut ei voi heti asettua tänne. Vain nöyräksi taipuva voi lopulta maalata minut.

Koetellakseni häntä puhallan yhä tänäänkin.

En tunnistanut häntä. Monet veneet olivat rantautuneet tälle saarelle, ja monet ihmiset olivat lähteneet täältä pois. Tunsin jo pienen hevosen harjan ja variksen huudon. Ihmisten nimiä en kuitenkaan paina mieleeni. Se joka tulee, tulee. Se joka menee, menee. Sen vain tiesin. Mutta tuo mies oli toisenlainen. Heti kun hän laski matkatavaransa, hän seisoi meren edessä eikä liikkunut pitkään aikaan. En toivottanut häntä tervetulleeksi. Heitin merisuolaa hänen silmiinsä. Työnsin hiekkatuulen hänen suuhunsa asti. Revin hänen takkinsa lievettä, kuin olisin tahtonut repäistä sen halki. Hatun, jonka hän toi mukanaan, vieritin pois ja ajoin kohti merta. Niin minä otin vastaan ne, jotka tulivat mantereelta: kuin tuuli, joka iskeytyy kivimuuriin ja palaa takaisin, kuin terävä vihellys, joka leikkaa räystään reunaa. Hän horjahti. Toinen polvi taipui märälle kivelle. Hänen keppinsä juuttui kiven rakoon. Tönäisin häntä takaa, olkapäähän. Hänen ruumiinsa vapisi, mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Ihmiset sanoivat, että hän oli maalari Tokiosta. Ihmiset sanoivat, että hänellä oli nimi myös Soulissa. Sellaisia asioita minä en tunne. Minä näin vain, että hän istui hyvin pitkään kuivassa ruohossa. Aurinko laski. Sitten aurinko nousi jälleen. Hän oli yhä siellä. Vasta silloin ymmärsin: tämä mies ei ollut lähdössä pois. Hän ei ollut se, jonka minä maalaisin. Hän oli se, joka maalaisi minut. Ensimmäistä kertaa, ihmisen edessä, pidätin hengitystäni.

Sain hänen siveltimensä vapisemaan. Öisin hiivin ovenraosta ja vihelsin. Revin paperin ikkunasta. Nostin peiton. Kaadoin vesikulhon. Hän peitti kasvonsa ja kääntyi kyljelleen. Mutta hän ei pakannut matkatavaroitaan. Siksi en jättänyt häntä rauhaan päivälläkään. Sinä päivänä, kun hän ensimmäisen kerran avasi maalaustelineensä, kaadoin sen. Likaannutin kankaan hiekalla. Kumosin värit. Odotin, että hän suuttuisi. Odotin, että hän kääntäisi minulle selkänsä kuten mantereen maalarit ja lähtisi. Mutta hän nosti telineen jälleen pystyyn. Hän polvistui. Hän harjasi hiekan pois. Hän otti siveltimen uudelleen käteensä. Minä puhalsin kovemmin. Hänen ranteensa vapisi. Viiva vääristyi. Silloin tapahtui jotakin outoa. Hän ei yrittänyt pysäyttää vapisevaa kättään. Päinvastoin hän antautui minun tärinälleni. Hänen musta viivansa muuttui karheammaksi, taipuneemmaksi, elävämmäksi. Ensimmäistä kertaa ymmärsin: se mikä taipuu ei ole heikko. Se on muoto jollekin, joka on kestänyt. Minä tahdoin pysäyttää hänet, mutta minä itse maalasin häntä. Missä häntä ravistin, siellä hänen maalauksensa kasvoi. Missä tahdoin pyyhkiä hänet pois, siellä hänen hahmonsa syveni. Sinä päivänä ymmärsin ensimmäisen kerran: on ihmisiä, jotka eivät voita tuulta, vaan tulevat itse tuuleksi. Minua hiukan pelotti.

Lähetin Jejun pienen hevosen. Eräänä aamuna, kun hän harhaili tietämättä mitä maalata, työnsin pellolta pienen hevosen hänen eteensä. Tällä kertaa en viedäkseni häneltä jotakin. Se oli pieni eläin, laiha, harja sekaisin. Se ei ollut suuri kuin mantereen hevoset. Se ei kiiltänyt. Tahdoin nähdä, miten hän kohtelisi tuota vaatimatonta olentoa. Hän katsoi sitä hyvin pitkään. Hän katsoi pienen hevosen taipunutta selkää, sen painunutta kaulaa, sen tuulen sekoittamaa harjaa. Hän ei nauranut. Hän ei myöskään säälinyt sitä. Hän vain kosketti omaa olkapäätään. Vasta silloin ymmärsin: tuossa eläimessä hän näki itsensä. Jonkun, joka oli työnnetty kauas mantereelta. Jonkun, joka oli palannut suurelta näyttämöltä pienelle saarelle. Jonkun, jonka selkä oli taipunut ja harja sekaisin. Tämän saaren kivimuuritkin ovat sellaisia. Ne eivät nouse korkeiksi näyttääkseen itsensä. Ne seisovat matalina, nojaten toisiinsa. Tämä mataluus on niiden tapa kestää pitkään. Sekä pieni hevonen että hän tiesivät sen jo. Hänen siveltimensä alkoi liikkua. Hevosen ääriviiva kaiverrettiin kankaalle mustalla viivalla. En enää ravistanut häntä. Sinä päivänä näin eläimen ja ihmisen tulevan veljiksi samassa paikan ja ilmaston keskellä. Ensimmäistä kertaa, hänen tähtensä, minä hiljenin.

Herätin variksen. Kun hän alkoi tottua maalaamaan Jejun pientä hevosta, ravistin hereille variksen, joka nukkui vanhan nettelipuun oksalla. Se oli musta, laiha, toinen silmä samea ja vain yksi jalka. Kun muut varikset lensivät pois parvena, se jäi yksin jäljelle. Lähetin tuon linnun hänen ateljeensa ikkunalle. Varis ei huutanut. Se vain katsoi häntä hyvin pitkään. Ja hän laski siveltimensä alas ja katsoi suoraan variksen kasvoihin. Kun kaksi olentoa kestivät toistensa hiljaisuuden, kuljin heidän välistään ja kuuntelin. Ehkä hän ei tiennyt, mitä varis sanoi. Mutta sinä yönä musta lintu astui hänen maalaukseensa. Lintu, joka lensi matalalla meren yllä. Tai lintu, joka vartioi keppiä kantavan vanhan miehen olkapään takana. Ihmiset sanovat, ettei varis ole onnen lintu. Mutta minä tiedän: varis on niiden sielu, jotka eivät voineet lähteä pois. Tiesikö hänkin sen? Tiesikö hän, että varis hänen maalauksessaan oli oikeastaan hän itse? Siitä päivästä lähtien kannoin variksen äänen vain hänen ateljeeseensa.

Nostin meren.

Eräänä syksynä hänen siveltimensä liikkeet olivat käyneet liian tutuiksi. Nostin suuren aallon kaukaa mereltä. Puhalsin lakkaamatta kolme yötä ja kolme päivää. Katot lensivät, kalastusalukset hajosivat, ja ihmisten pelko sekoittui tuuleen.

Halusin hänen pelkäävän. Halusin opettaa hänelle vielä kerran sen pelon, joka ihmisen kuuluu tuntea.

Hän avasi ateljeen oven ja tuli ulos. Ilman oljista punottua sadeviittaa, kädessään vain sauva. Hän seisoi merenrannan jyrkänteellä. Aallot nousivat vuorina hänen jalkojensa alla ja sortuivat.

Työnsin häntä. Hänen ruumiinsa horjahti, mutta hän ei polvistunut. Hän tukeutui entistä lujemmin sauvaansa.

En tiedä, mitä hän silloin näki. Hänen silmänsä vain katsoivat kaukaisen meren päähän, siihen, missä minä synnyin. Ehkä se oli taivaanranta, jota joku oli katsonut koko elämänsä. Ehkä paikka, jossa palaamatonta odottaneiden katseet olivat viipyneet pitkään.

Liian kauan merta katsonut ihminen muuttuu joskus kiveksi. Olin tiennyt sen jo kauan. Aina kulkiessani noiden kallioiden ohi hiljennän ääntäni.

Niin sinäkin päivänä. Hän ei katsonut myrskyn keskukseen, vaan sen takana olevaan odotukseen.

Siitä päivästä lähtien hänen maalaustensa meri ei tyyntynyt. Se liikkui aina, oli aina musta, oli aina elävä. Ja kuvassa oli aina yksi ihminen selkä mereen päin. Sauvaan nojaava vanhus. Tai ihminen, joka oli muuttumassa kiveksi.

Myrsky meni ohi.

En saanut häntä murtumaan. Annoin hänelle meren.

Otin hänen värinsä. Merta, jonka annoin hänelle, ei voinut maalata hänen omilla väreillään. Värit, jotka hän oli tuonut Tokiosta: koboltinsinisen, kadmiuminpunaisen, syvän ultramariinin. Kuivatin ne yksi kerrallaan. Kovetin ne kosteudella. Haalistin ne auringolla. Halkeutin ne suolalla. Tahdoin jättää hänet tyhjin käsin. Jotta mantereen värit, Tokion värit, Soulin värit, kaikki voisivat lähteä hänestä. Hän istui kauan tyhjän kankaan edessä. Kuin ihminen, joka ei tiedä mitä maalata. Tai kuin ihminen, joka lopulta alkaa ymmärtää mitä ei pidä maalata. Eräänä aamuna hän meni pellolle. Seurasin häntä. Hän piti kädessään kourallista kuivaa ruohoa. Hän katsoi sitä hyvin pitkään. Se ei ollut vihreää. Se ei ollut keltaista. Se ei ollut ruskeaa. Se oli väri, joka oli elänyt läpi koko kesän, kestänyt syksyn, ja seisoi yhä talven edessä. Ajan luoma väri. Paikan ja ilmaston hitaasti kypsyttämä väri. Hän palasi ateljeeseen ja alkoi tehdä tuota väriä. Se ei syntynyt ensimmäisellä yrityksellä. Hän sekoitti sitä kymmeniä kertoja. Hän lisäsi kerroksia. Hän pyyhki pois. Ja kun kuivan ruohon väri lopulta ilmestyi hänen kankaalleen, ymmärsin. En ollut ottanut häneltä hänen värejään. Olin ottanut värit, jotka hänen täytyi jättää. Nyt hän maalaa minun värilläni.

Sain hänet unohtamaan nimensä. Kun hän tuli tälle saarelle, hänellä oli monia nimiä. Palkinnon nimi, jonka hän sai Tokiossa. Nimi, jolla Soulin taidemaailma kutsui häntä. Nimi, jonka hänen opettajansa oli jättänyt hänelle. Nimet, jotka hänen työtoverinsa muistivat. Ne nimet olivat raskaita. Aina kun hän otti siveltimen käteensä, ne nimet putosivat ensimmäisinä kankaalle. Kannoin ne kauas pois, yksi kerrallaan. Ensin otin Tokion nimen. Kunnes hän lakkasi näkemästä unia japaniksi, hautasin tuon nimen mereen. Sitten otin Soulin nimen. Odotin, kunnes kirjeet lakkasivat, kunnes näyttelyuutiset lakkasivat tulemasta, kunnes häntä etsivien askeleet kävivät vähiin. Hän keveni vähitellen. Kaikki se, mikä oli painanut hänen hartioitaan, putosi pois yksi kerrallaan. Ja mitä enemmän hänen selkänsä taipui, sitä alemmas hänen sydämensä laskeutui. Eräänä iltana, maalauksen kulmassa, hän allekirjoitti pienellä merkillä. 志. Ji. Tahto. Tarkoitus. Se oli nimi, jonka hän kaiversi itseensä. Se ei ollut suuri. Se ei ollut ylpeä. Se oli vain merkki: ihminen, joka kantaa tahtoa sisällään, seisoo yhdessä paikassa. Se oli nimi, ja samalla otsikko. Sitä nimeä en ottanut. Vain se, joka on menettänyt kaiken tarpeettoman, voi lopulta saada oman nimensä. Sinä päivänä yksi ihminen todisti sen. Kuljin kerran hänen uuden nimensä yli, hiljaa.

Kuulin hänen hiljaisuutensa. Siitä päivästä lähtien, kun hän kaiversi nimensä, hän puhui yhä vähemmän. Luulin, että se oli surua. Luulin, että se oli ihmisen hiljaista hyväksymistä maailman edessä, joka alkoi unohtaa hänet. Mutta niin ei ollut. Hänen hiljaisuutensa ei ollut tyhjä. Siinä oli meren ääni. Siinä oli kuivuvan ruohon ääni. Siinä oli Jejun pienen hevosen hengitys. Siinä oli variksen siipien räpäytys. Ja kaikkien näiden äänien alla olin minä. Hän kuunteli. Koska hän ei puhunut, hän saattoi lopulta kuulla paikan ja ilmaston äänen. Eräänä päivänä vieras mantereelta kysyi häneltä: “Mestari, ettekö tunne itseänne yksinäiseksi?” Hän vain hymyili. Vastaamisen sijaan hän avasi ikkunaa hieman enemmän. Tulvin siitä raosta sisään, heilautin kerran vieraan vaatteen lievettä, ja menin taas ulos. Se oli hänen vastauksensa.

Menen ja jätän hänet tänne. Tänä aamuna ravistin hänen ateljeensa ikkunaa viimeisen kerran. Hän ei kääntynyt katsomaan. Käsi, joka piti sivellintä, ei pysähtynyt. Kun hän ensimmäisen kerran tuli tälle saarelle, koettelin häntä. Kaadoin hänen maalaustelineensä. Otin hänen värinsä. Kannoin pois hänen nimensä. Nostin meren. Tahdoin, että hän polvistuisi, lähtisi, tai murtuisi. Hän polvistui, mutta ei lähtenyt. Hän murtui, mutta nousi jälleen. Ja jossakin hetkessä, huomaamattani, hän alkoi muistuttaa minua. Hänen selkänsä oli taipunut, mutta hän ei horjunut. Hänen sanansa vähenivät, mutta syvenivät. Hänen musta viivansa alkoi muistuttaa minun säikeitäni. Hänen kuivan ruohon värinsä alkoi muistuttaa minun aikaani. Nyt hän ei enää tarvitse minun koetuksiani. Nyt hänestä itsestään on tullut paikka ja ilmasto. En enää ravista häntä. Jään vain hänen maalauksensa vierelle. Sinä päivänä, kun hän laskee siveltimen kädestään, otan vastaan hänen viimeisen henkäyksensä ja palautan sen pellolle, merelle, kuivalle ruoholle. Minä tulin ensin. Mutta hän jää pidemmäksi ajaksi kuin minä. Hänen kankaansa sisällä minä puhallan ikuisesti.