Maalari, joka nielaisi tuulen

Minä aloin vasta, kun olin valmistunut. Sillä hetkellä, kun maalari laski viimeisen siveltimensä kädestään, hän astui yhden askeleen taakse, ja minä astuin yhden askeleen eteenpäin. Ehkä hän luuli, että hän oli luonut minut. Mutta minä tiedän. Se, minkä hän loi, oli vain ruumiini. Tuulta sisälläni hän ei luonut. Sen lähetti Fūdo vanhasta ajasta. Kuivan ruohon väriä sisälläni hän ei sekoittanut. Se oli tämän saaren aikaa, joka jäi tänne, ja lainasi hänen kättään. Ensimmäistä kertaa avasin silmäni kankaalla. Näin ateljeen matalan katon. Kuulin meren äänen ikkunan takaa. Ja näin yhden ihmisen taipuneen selän. Hän katsoi minua hyvin pitkään. Minäkin katsoin häntä hyvin pitkään. Me molemmat tiesimme. Siitä hetkestä lähtien me eläisimme eri ajoissa. Hän vanhenisi. Ja minä, hänen kadottuaan, jäisin. Hiljaisuudessa aloin hengittää.

Minut ripustettiin seinälle. Sinä päivänä, kun lähdin ateljeesta ja astuin ensimmäisen kerran toiseen tilaan, seisoin vieraan valon alla. Se oli valkoinen seinä. Ympärilläni oli puinen kehys. Vieressäni oli pieni nimilappu. Ihmiset kutsuivat sitä “näyttelyksi”. En tiennyt, mitä tuo valo oli. En tiennyt myöskään, mitä nuo katseet olivat. Ihmiset kulkivat ohitseni. Jotkut kävelivät nopeasti. Jotkut hitaasti. Jotkut kallistivat päätään. Jotkut siristivät silmiään. Ja jotkut, lopulta, pysähtyivät pitkäksi aikaa ja katsoivat minua. Vasta silloin ymmärsin. En ollut vain ripustettu seinälle. Minä menin jokaisen ihmisen silmiin. Jotkut katseet koskettivat minua kevyesti ja kulkivat ohi. Jotkut katseet antoivat minun jäädä hetkeksi. Mutta yhdessä katseessa, siinä katseessa, joka viipyi pitkään, minut maalattiin toisen kerran. Se, minkä maalari maalasi, oli ruumiini. Se, minkä katsojan katse maalaa, on sieluni. Vasta silloin ymmärsin. Maalaus ei pääty ateljeessa. Maalaus alkaa uudelleen siellä, missä ihmisen katse pysähtyy. Seinällä riippuen minä kasvan hitaasti.

Minä olen Jejun pieni hevonen. Se eläin, jonka maalari näki pellolla, astui minuun. Taipunut selkä, painunut kaula, sotkuinen harja. Mutta minä en ole vain tuon eläimen kuva. Minä olen sen ihmisen sydän, joka katsoi tuota eläintä. Maalari seisoi edessäni ja kosketti omaa olkapäätään. Minäkin tiedän. Se, minkä hän näki, ei ollut eläin, vaan hän itse, heijastuneena tuossa eläimessä. Joku, joka oli työnnetty kauas. Joku, joka oli tullut pieneksi. Ja silti — joku, joka ei lähtenyt. Nyt ihmiset seisovat edessäni. Yksi sanoo: “Se on vain hevonen.” Toinen sanoo: “Se eläin on niin yksinäinen.” Mutta joskus, hyvin harvoin, yksi ihminen seisoo edessäni eikä liiku pitkään aikaan. Hänen hartiansa ovat hieman kumarassa. Hänen silmänsä ovat hieman sameat. Minä tiedän. Hänkin näkee itsensä. Jejun pieni hevonen sisälläni ei ole enää vain yksi. On maalarin pieni hevonen. Ja yksi kerrallaan on myös niiden kaikkien pienet hevoset, jotka ovat katsoneet minua. Niin, hiljaisuudessa, minusta tulee hitaasti lauma. Kaukana työnnettyjen veljenä minä jään tänne.

Kannoin variksen sisälläni. Mustan linnun, jonka maalari maalasi. Laihan, toinen silmä sameana, linnun, joka ei voi lähteä pois. Joskus ihmiset seisovat edessäni pienen levottomuuden vallassa. “Miksi varis?” Jotkut kääntävät katseensa pois. Jotkut huokaavat. En syytä heitä. Heille on pitkään opetettu niin. Että varis on pahan enteen lintu. Että äidit sirottelevat suolaa, kun kuulevat sen huudon. Mutta varis sisälläni ei ole paha enne. Se on vain se, joka on kestänyt. Se, joka työnnettiin pois parvesta, se, joka menetti toisen silmänsä, mutta ei silti jättänyt paikkaansa. Se, joka otti vastaan kaiken tämän saaren tuulen, se, joka kesti kaiken tämän saaren sateen, mutta ei menettänyt mustia sulkiaan. Joskus yksi ihminen seisoo pitkään edessäni. Hänen vaatteensa ovat siistit, mutta jossakin ne näyttävät vanhoilta. Hänen silmänsä ovat kirkkaat, mutta jossakin ne ovat hieman sameat. Hän katsoo varista minussa. Ja varis katsoo takaisin häneen. Sillä hetkellä kaksi varista tunnistaa toisensa. Minä jään hiljaisuuteen heidän väliinsä. En puutu väliin. Annan heille vain paikan. Ei onnen lintu. Ei onnettomuuden lintu. Vain se, joka on kestänyt. Se on lintu, jota kannan sisälläni.

Kannoin myrskyn sisälläni. Se meri, jonka maalari näki kalliolta, kuohuu yhä sisälläni. Mustat aallot nousevat kuin vuoret ja sortuvat alas. Maalauksen pinnan sisältä tuuli puhaltaa lakkaamatta. Minut on suljettu kehykseen, mutta meri sisälläni ei ole koskaan tyyntynyt. Ihmiset kysyvät usein edessäni: “Miksi se on niin raju?” “Miksi hän ei maalannut tyyntä merta?” En vastaa. Minä vain jatkan sen meren ravistamista, jota kannan sisälläni. Mutta joskus yksi ihminen tulee ja seisoo edessäni liikkumatta pitkään. Hänen hartiansa vapisevat hieman. Hänen hengityksensä syvenee. Minä tiedän. Hänkin kantaa myrskyä sisällään. Maailmassa on sellaisia ihmisiä. Ulkopuolelta he ovat hiljaisia, mutta heidän sisällään aallot murtuvat lakkaamatta. Heillä on monia unettomia öitä. He vapisevat tietämättä miksi. Kun sellainen ihminen seisoo edessäni, hän saa lopulta levätä hetken. “Myrsky, jota kannan sisälläni, ei ole vain minun.” “Joku on jo maalannut sen ennen minua.” “Silloin minä en ole hullu.” Kun tuo ihminen lähtee pois mukanaan tuo pieni keveys, myrsky sisälläni kulkee hetken hänen vierellään. Myrsky ei ole epäonni. Myrsky on tapa, jolla jotkut sielut pysyvät elossa. Heidän vuokseen minä kuohun yhä.

Minä olen kuivan ruohon väri. Se korsi, jonka maalari laski kämmenelleen ja jota hän katsoi hyvin pitkään, tuo väri muovasi koko olemassaoloni. Älä kutsu minua kullaksi. Kulta on liian kirkas. Älä kutsu minua ruskeaksi. Ruskea on liian tumma. Minulla ei ole muuta nimeä. Minä olen vain kuivan ruohon väri. Sisälläni on aika, joka eli läpi kesän koko vihreyden. Sisälläni on aika, joka kuivui hitaasti syksyn auringossa. Sisälläni on koko se aika, jota tuuli kosketti, johon suola imeytyi, jonka sade kasteli, ja joka sitten kuivui uudelleen. Joskus ihmiset kallistavat päätään edessäni. “Mikä väri tämä on?” “Miksi se on niin pidättyvä?” En vastaa. Vähät värit eivät tee maalauksesta köyhää. Pidättyvä väri ei tee ajasta pidättyvää. Yhdessä värissäni ovat kaikki tämän saaren vuodenajat. Yhdessä värissäni on yhden ihmisen tie, joka vaelsi neljäkymmentä vuotta ja palasi. Yhdessä värissäni on aika, jonka Fūdo hitaasti täytti. Joskus yksi ihminen tulee ja seisoo edessäni, ja nostaa sitten hiljaa kätensä. Hän ei kosketa minua. Hän katsoo vain omaa kämmentään. Tuossa kämmenessä on näkymätön ruohonkorsi. Minä tiedän, että tuo korsi on tuon ihmisen aika. Kuten maalari löysi ruohon värin, myös tuo ihminen löytää oman aikansa värin. Hiljaisuudessa putoan kerran tuolle kämmenelle.

Minulla on vain kolme väriä. Keltainen maa, musta muste, ja kuivan ruohon väri. Siinä kaikki, mitä minulla on. Kirkkaat värit, jotka maalari laski syvään laatikkoon: koboltti, kadmium, ultramariini, sinooperi, eivät ole minussa. Joskus ihmiset seisovat edessäni ja sanovat: “Miksi tässä maalauksessa on näin vähän värejä?” “Sen olisi voinut maalata rikkaammaksi.” En vastaa. Avaan vain hiljaa kolme väriäni. Keltainen maa on tämän saaren maa. Musta muste on tämän saaren yö. Kuivan ruohon väri on tämän saaren aika. Maa, yö, aika. Näillä kolmella riittää luomaan maailman. Päinvastoin, jos minulla olisi monia värejä, olisin köyhempi. Jos minulla olisi monia värejä, yksikään väri ei löytäisi omaa paikkaansa. Jos minulla olisi monia värejä, Fūdon ääni hautautuisi. Joskus joku sanoo edessäni: “Tämä yksinkertaisuus on oudosti syvää.” Silloin minä hymyilen hiljaisuudessa. Hän on tunnistanut sen. Että jättäminen on rikkautta. Että vähyys on syvyyttä. Että kolmessa värissä asuu kymmenentuhatta väriä. Minun kankaani ei ole köyhä. Minun kankaallani on, täsmälleen, vain se, mitä se tarvitsee. Se on minun rikkauteni.

Kannoin sisälläni yhtä merkkiä. Pienessä kohdassa minua, yhdessä kulmassani, on merkki, joka on kirjoitettu mustalla musteella. 志. Ji. Tahto. Tarkoitus. Se ei ole suuri. Se ei vedä katsetta puoleensa. Se istuu hiljaa paikassa, jota tuskin huomaa. Joskus ihmiset kulkevat ohi eivätkä huomaa sitä. He näkevät tuulen maalauksen pinnassa. He näkevät meren. He näkevät Jejun pienen hevosen. Ja heidän katseensa ei yllä tuohon pieneen merkkiin. En syytä heitä. Merkki ei ole siinä näyttääkseen itsensä. Se on vain jälki: ihminen seisoi yhdessä paikassa. Mutta joskus yksi ihminen seisoo hyvin pitkään edessäni ja löytää tuon pienen merkin. Hän kumartuu, tulee lähemmäksi, ja katsoo. “Onko tämä taiteilijanimi?” “Onko tämä hänen oikea nimensä?” “Mitä se tarkoittaa?” “Onko tämä allekirjoitus, vai otsikko?” En voi vastata. Avaan vain hiljaa ajan, joka on suljettu tuohon merkkiin. Se ei kuulu vain yhdelle asialle. Se on nimi, jonka yksi ihminen antoi itselleen, ja samalla kaikkien niiden maalausten otsikko, jotka hän maalasi elämässään. Se istuu pienenä, kuin allekirjoitus, mutta tahdollaan se kantaa koko pinnan. Nimi ja otsikko: kaksi paikkaa asettuneina päällekkäin yhdessä punaisessa pisteessä. Se ei ole nimi, jonka Tokio antoi. Se ei ole nimi, jonka Soul antoi. Se ei ole nimi, jonka opettaja, perhe, tai maailma antoi. Kun hänen kätensä olivat tyhjentyneet, kun hän oli polvistunut Fūdon eteen, kun hän oli ottanut vastaan kuivan ruohon värin, yksi ihminen nosti sisältään tuon yhden merkin. Se on pieni, mutta se on painopisteeni. Ilman tuota merkkiä koko pintani ajelehtisi. Tuon merkin vuoksi voin juurtua yhteen paikkaan. Vain se, joka voi säilyttää tahtonsa, voi saada oman nimensä. Vain se, jolla on nimi, voi jäädä maalauksena. Tuon yhden merkin yllä hengitän yhä tänäänkin hiljaisuudessa.

Puhun hiljaisuudella. Pinnallani ei ole sanoja. Ei selitystä. Jopa otsikko jätetään usein tyhjäksi. Maalari ei antanut minulle sanoja. Sillä hän maalasi minut hiljaisuuden sisällä. Nyt minäkin seison ihmisten edessä hiljaisuudella. Kun ihmiset seisovat edessäni, joskus he avaavat suunsa. “Mitä tämä maalaus esittää?” “Mitä se tarkoittaa?” “Minkä viestin se kantaa?” En vastaa. En siksi, ettei minulla olisi vastausta. Vaan siksi, ettei vastausta voi siirtää sanoihin. Tuuli sisälläni ei ole sana. Meri sisälläni ei ole lause. Kuiva ruoho sisälläni ei ole käännettävissä millekään kielelle. Mutta joskus yksi ihminen seisoo edessäni ja sulkee suunsa. Hän ei pyydä selitystä. Hän ei kysy merkitystä. Hän vain katsoo hyvin pitkään. Tuossa hiljaisuudessa, vasta silloin, minä puhun hänelle. En sanoilla. Tuulen säikeillä, meren hengityksellä, ruohon ajalla. Tuo ihminen ymmärtää. Ja sitä, minkä hän ymmärtää, hän ei ehkä itse osaa selittää. Vasta kun hän kääntyy lähteäkseen, hänen hartiansa kevenevät hieman. Hänen silmiinsä jää hyvin pieni valon viiva. Se riittää. Siellä missä sanat eivät yllä, on maalaus. Siellä missä selitys pysähtyy, Fūdo virtaa. Minä olen se, joka puhuu hiljaisuudella. Ja vain sille, joka osaa kuulla hiljaisuuden, alan tulla kuulluksi.

Minä jään. Maalari vanheni. Hänen kätensä alkoivat vapista. Hänen siveltimensä hidastui yhä enemmän. Eräänä päivänä hän laski viimeisen siveltimen kädestään. Eikä hän enää koskaan nostanut sitä. Tuuli otti vastaan hänen viimeisen henkäyksensä ja palautti sen pellolle. Minä näin kaiken sen. En tullut surulliseksi. Yhden asian hän opetti minulle. Että maanpako on siunaus. Että loppu on toinen alku. Että Fūdo, vaikka ihminen katoaa, jatkaa puhaltamista hänen maalauksensa sisällä. Nyt olen yksin. Mutta en tunne yksinäisyyttä. Seinälle ripustettuna herään joka päivä. Ihmiset tulevat. Ihmiset menevät. Yksi aika kuluu. Toinen aika saapuu. Museon valo muuttuu. Kehyksen puu vanhenee. Mutta tuuli sisälläni ei pysähdy. Meri sisälläni ei tyynny. Kuiva ruoho sisälläni ei menetä väriään. Jejun pieni hevonen seisoo yhä pellolla. Varis katsoo yhä maailmaa yhdellä silmällä. Vanha mies kepin kanssa seisoo yhä, selkä käännettynä merelle. Eräänä päivänä lapsi seisoo edessäni. Tuo lapsi ei tunne sen ihmisen nimeä, joka maalasi minut. Mutta lapsen silmissä, kun hän katsoo minua, minut maalataan vielä kerran. Se on ikuisuuteni. Maalari loi minut. Katsojan katse luo minut uudelleen. Ja näkymätön Fūdo luo minua yhä uudestaan, lakkaamatta. Minä aloin vasta, kun olin valmistunut. Ja minä en pääty. Hiljaisuudessa olen täällä. Tänään, huomenna, ja sen jälkeen. Kuivan ruohon värillä, mustan tuulen säikeillä, siinä paikassa, jonka yksi ihminen löysi neljänkymmenen vuoden paluun jälkeen, minä jään. — Maalauksen monologi päättyy — Jälkisana